lauantai 8. heinäkuuta 2017

Voihan kesä ja kärpäset!

Peruskesämaisema, Pyynikki. Summer views in Finland.

Edelleen Suomessa on ollut mukavaa viettää aikaa ja makustella elämää ja koettua. Edistävinä tekijöinä ovat kaverit ja asuinpaikkamme, eli Tampereen takamaastot, niin ihanat omakotimaisemat, järven ympärikävelyt ja muut aktiviteetit. Ja suurimpana asiana VAPAUS, mahdollisuus vaihtaa paikkaa, nostaa kytkintä... Omituinen juttu tapahtui, kun eilen menin kaupungille tapaamaan ystävääni (ja koko perhettä lapsineen ja anoppeineen)... silloin tuli kumma fiilis Tammerkosken Takon pikkusiltaa kävellessä: ei tää pysyvä asuminen täällä edelleenkään nappaa, jokin tökkii vastaan. En osannut selittää tunnetta. Näin terasseilla nauttivat ihmiset, lomatunnelmissa. Aurinko paistoi ja koski kuohui. Periaatteessa optimit kesäolot, mutta... Kesän saapuminen (eli lämmöt yli 20C) tuo kärpäset ja baarikärpäset mukanaan. Ja illan mittaan tuli olo, että tää on niin nähty ja kesäisin sama meno eli juopuneiden katselu kaupungilla, terasseilla ja ulkopuolella. Tölkit kourassa nurtsilla, aidan päällä, kiveyksellä... nuoria ja keski-ikäisiä. Vaikka Ausseissakin on humalahakuista viikonloppumeininkiä, niin joku täällä pistää silmään... siellä katujuopottelua tai muutenkaan julkijuopottelua ei näe.

Tampere city night. Joo, onhan se, mutta...

Täysikuu mollotti purppuralla taivaalla ja otin turrekuvia Hämeensillalta. Mutta ne Koskipuiston nurtsin tölkkinuoret... ihana piriste olivat pari Oulusta kotoisin olevaa sisarusta, jotka pyysivät meitä ottamaan kuvia heistä August von Trappen edessä. Käveltiin Ratinan kautta bussipyskälle. Pyskälle kävellessä Juha kertoi, että sille oli iskenyt tajuntaan sama fiilis kuin mulle, mikä toisaalta oli helpotus. Välillä on miettinyt, että mitäs jos tuleekin tilanne, että toinen haluaa lähteä ja toinen jäädä. Omituista sikäli, että just samana iltana se iski, eikä edes ollut paska keli. Bussipysäkillä lähes teinin näköinen olutvatsainen nuori nainen rääkyi ilmeisesti äidilleen, joka oli menossa väärään bussiin, että etkö sä nää, että se menee ihan eri paikkaan. Siinä se nuori naukkaili vartalolonkeroa ja otti selfieitä itsestään. Jotenkin mietittiin, että tää on just tätä. 

Keikka, josta sai energiaa. Michael Monroe gave us energy.

Silti emme tiedä vielä, mikä on se oikea ympäristö asettua. Ymmärrämme täysin ihmiset, jotka hautautuvat perheineen kesämökeille. Tavallaan tuolla "maaseudulla" on kaukana kavala maailma, mutta se ei vaan riitä. Sosiaalista elämääkin pitää olla. Tampere tuntuu liian pieneltä ja onhan täällä kotomaassa talvikin ankeeta... jos ei nykyisin kesäkin ilmojen puolesta. Palvelusta ei voi Suomessa valittaa, erittäin huomaavaisia palveluammattilaisia supermarketista lähtien. Kyllä meillä se jo osataan!

Ystävän kanssa Zeytuun-ravintolassa. Zeytuun, Middle East restaurant.

Meille elämä Suomessa ilman perhettä on hyvin haasteellista. Mitkä ovat motiivit pysyä Suomessa? Perheellisen on helppo löytää niitä: lasten koulutus ja terveydenhoito sekä kaverit, lasten- ja kodinhoidon tuet, omat sosiaaliset verkostot, yms. Motiivit jopa saavat lapsiperheitä muuttamaan ulkomailta Suomeen, kun koulut alkavat tai yliopistovaihe. Jotta viihtyy pariskuntana Suomessa, pitää olla harrasteita ja sosiaalista elämää. Jälkimmäinen on ystäväpiirissä haaste tällä iällä, kun perheellisillä on ihan oma elämä, kiireet ja piirit. Nyt kesällä kyllä on kiitettävästi ihmiset olleet liikkeellä, mutta ei tämä ympäri vuoden jatku. Ja on oltava usein kesä- ja talviharrasteet erikseen, ainakin jos ulkourheilua harrastaa. Tai itse en ainakaan tarkene talvisin harrastaa ulkosalla mitään järkevää. Voipi olla ongelma myös korvien välissä, mutta miksi pitäisi, jos ei huvita?
Joillekin Suomen luonto on se juttu. Pidämme toki luonnossa liikkumisesta, mutta en ole kotimaan luonnosta saanut vuosiin kicksejä... pitäisi varmaan laittaa jotkut Suomi-lasit päähän. En tiiä mitä mä oikein höpisen, muttei oikeen saa mistään otetta, mikä täällä olisi se juttu...

Järven ympäri lenkit. Mornings around the lake.

Kai tässä yrittää hakea jotain järkevää selitystä tunteilleen. En tiedä. Ei tässä sikäli mitään uutta ole. Viime vuorotteluvapaan reissun jälkeen oli olo, että Suomi ja oma asunto on hyvä ja kylläpä elämä ja lomailu Suomessa maistuu, kunnes sitten jo vuoden sisään alkoi uuden irtioton (vuorotteluvapaan) haaveilu ja Excel-laskelmien teko säästösuunnitelmineen ja talousseurantoineen. Tunne johtui osittain varmaan siitä, että silloinen vapaa sujui pienissä huoneissa, joissa toisinaan oli ongelmia nukkumisen tai muun viihtyvyyden kanssa. Oma sänky nousi arvoon arvaamattomaan. Sittemmin lomat menivät kaikki ulkomailla viimeiseen hetkeen asti ja paluu tuntui aina vaan karvaammalta. Ja tässä tulos: onnistunut vuorotteluvapaa/irtiotto, jonka jälkeen elämän purjevene palasi Suomi-satamaan ja ankkuri on höllästi kiinni meriheinässä ennen sen seuraavaa irroitusta. Emme jääneetkään Australiaan pysyvästi, vaikka alkuun niin aavistelimme tapahtuvan. Minne ja milloin on vielä avoinna. Paljon on ystäviä ja sukulaisia vielä tavattavaksi ja muutamia tapahtumia  tulossa. Kesä on oltava täällä ainakin miettimässä tulevaisuutta. Varastoissakin olisi selvitettävää ja ehkä vielä karsittavaa. Eipä muistanut lähtiessään tehdä luetteloa, mitä tuli minnekin jemmattua...

Kesämaisemia, vihreyttä. Summer is so green.

August von Trappe, green curry simpukat (mussels).

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Tunnelmia Suomesta

Aurinko korkealla myöhäisiltana. Sun still up till late night.

Jotenkin tuntuu jännältä palata samoille nurkille kuin mistä lähti. Samat kaupat, uudet kerrostalot (aika betonihelv... on tullut vanhan kodin lähelle), ex-työkaveri Alkossa, Juhan ex-työkaveri Lidlissä, nippu tuttuja kasvoja,... Keli on viilee kuin Melbournen talvi, mikä ei vielä ole haitannut. Toppatakit on keksitty. Sauna tuntuu hyvältä ja frisbeegolf-rata on kävelymatkan päässä. Nukkuminen rauhaisassa ympäristössä, hyvä hanavesi ja lämmin (lämminhenkinenkin) tupa. Mukavat talon terassit, myös lasitettu (tarpeen sateilla ja viileässä). Mikäs tässä. Erityinen kiittäminen ystäviä tästä. Juhannus vietettiin etukäteen isäntäperheen kanssa ja itse aatto meni kavereiden kanssa grillatessa ja saunoessa. Ystävät Melbournestakin olivat paikalla, uskomatonta sinällään. Siitä lähdettiin vielä läheiselle tanssilavalle järvenrantaan kävelemään. Kokko oli jo hiilloksella, mutta hienoa lämmitellä sen ääressä ja katsella yötöntä yötä. Sitten vielä nähtiin Fingerporin Heimoa muistuttava mies riisuutumassa alastomaksi ja pulahtamassa uimaan. Onneksi mies ei päässyt juhannustilastoihin... 

Juhannuskokon jämät. Glowing bonfire on midsummer night.

Tässä on sitten tavattu harva se päivä kavereita. Todella mukavaa on ollut. Ison osan kanssa tuntuu kuin ei missään olisi ollutkaan. Osalla elämä menee just niin samaa rataa kuin aina (kiire kiire ja stressi, sama valitusvirsi jatkuu) ja toiset pohtii tulevaisuuttaan, kun lapset ovat aikuistuneet jne. Mukavaa vaihtaa ajatuksia elämästä joidenkin kanssa. Suomalainen valittaa usein, vaikka asiat pääosin olisi ihan hyvin. Kannattaisi lähteä hakemaan perspektiiviä elämäänsä ulkomailta. Ja se, miten työhönsä suhtautuu... vain suomalainen voi kokea olevansa niin tärkeä firmalle ja pistää työhön enemmän paukkuja kuin omaan elämäänsä ja vapaa-aikaansa. Ja kuitenkin niin monta kertaa on nähty, miten vaiva palkitaan: kengän kuvalla takalistoon, tai terveyden menetys. Eipä siinä sitoutumisessa pahaa, jos työstään saa kicksejä, mutta jos valittaa, niin... 

Tässä parit kaupunkikuvat, kun käytiin vähän kävelemässä ja ajelulla tuttuja maisemia katselemassa. Jotenkin on tykännyt olla juuri täällä ja tässä hetkessä.

Koskipuisto. In the park.

Joen varressa. On the riverside.


TTY kampus, uusia rakennuksia. University area.

Cafe Pispala, pakko käydä. Must visit!

Pispalan portaat. Pispala stairs.


Pyynikki uimaranta. Pyynikki beach.

Kyllä mua vähän harmittaa nää kelit niiden puolesta, jotka ovat koko talven odottaneet kesän tuloa (ja ensin oikean talven tuloa). Ilman kastumista ei paljon ulkoilua voi tehdä. Muutamia kesäisempiäkin päiviä on ollut. Ei nää kelit meitä vielä haittaa, kun tuota vitamiinia on varastossa.

Sitten meidän tietokoneruutu alkoi nyt reissun jälkeen ekaa kertaa avattuamme välkkyä ja meni kokonaan pimeäksi kesken mun valokuvien tallennuksen puhelimesta. Taustavalo rikki, muuten toimii (ei nää ruutua). Ulkoista näyttöä virittämään... Onneksi edes toimi tähän asti. Ja onneksi on kaikki kuvat tallennettu ulkoisille kovalevyille. Hajosi meinaan edellinen läppäri vuonna 2008 silloisen pitkän reissun lopussa, reistasi jo viimeisellä etapilla. No, pari päivää sitten viimeksi hiplailtiin uusia läppäreitä Verkkokaupassa, joten kai tää nyt on suora vinkki hankkia se uusi ja kevyempi kone. Ja se muistuttaa taas, että älä mitään tärkeää säilö koneelle.


Perussettiä, vettä tulee. Basic summer weather (wet, wet, wet).

Saa nähdä, mitä fiiliksiä tässä tulee. Ei kaipaa edelleenkään Australiaan tai Balille, muttei ole tunnetta, että haluaisi jämähtää paikoilleen. Jokin liekki kytee sisällä... kun on vapaaksi päässyt, niin...

Life is good. Nykyhetki on aina paras.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Stressin makuinen startti paluumatkalle

Arabian tekstitys Nemolle lentokoneessa. Qatar airways, Finding Nemo with arabic subtitles.

Jos oli hirveän stressaavaa meidän lähtö maailmalle kaikkine muuttotouhuineen, niin taas sai maistella lähtöstressiä Balin kentälle matkalla. Tähän asti onkin kaikki siirtymiset maiden välillä sujuneet hyvin vailla ongelmia. Saatiin tutulta hotellin taksilta tingattua hyvä hinta kentälle Sanurista. Koko yön ja aamun oli satanut aika roheesti vettä. Kaverimmekin eilen illalla nähdessämme kertoivat, että makuuhuoneen katto vuotaa isommalla sateella. Jätettiin heille jotain tavaraa, kuten villasukkia, aurinkorasvoja, muutama vaatekappale, snorkkelit ja uimalasit. Niitä ei enää viitsinyt raahata eteenpäin, vaikka kilot olisi sallineet. Ei kyllä riemun kiljahduksia herätä Suomenkaan sääennusteet, toppiskelit luvassa, mutta toisaalta ei mitään väliä. Näkeehän sitä tutut ja sukulaiset, ja aurinkoa ja lämpöä on ollut aika riittävästi.

Kylläpä on niin hieno päivä, että oikein puukkoa haavassa... Too nice day, the last day in Sanur.

No, ooteltiin aamupalan jälkeen hotellin miestä tuomaan matkalaukut autolle. Saatiin kamat sullottua kahteen matkikseen ja kahteen reppuun sekä olkakäsilaukkuihin, reilu 60 kg sis. tuliaisetkin. Kaverilla kesti kauan saada laukut autolle. Päästyämme matkaan todettiin pian Sanurista Jalan Bypassille pääsyn jälkeen, että liikenne jumahti. Yleisesti ollaan aina päästy 20-30 minsassa kentälle, etenkin uuden tullitien kautta, mutta joku mätti nyt. Hirvee jono molemmilla kaistoilla ja liikuttiin 50-100m kerralla ja taas stop. Syynä kuulemma parin kilsan päässä olevat liikennevalot. Johdattelevasti kysyin, että tää on varmaan sit ihan normaali ruuhka. Kuski sanoi, että tää on ihan samaa kuin aina neljän viiden maissa. Siitä pystyi arvaamaan, että nyt on paha ruuhka.

Ukko vielä koko ajan tiiraili vasenta kaistaa, joka eteni paremmin, muttei vaihtanut sinne. Huomattiinkin, että meidän kaistan porukka välillä kääntyy, joka jumittaa lisää. Puolen tunnin jumituksen jälkeen päästiin kääntymään tullitielle. Meinasin jo huutaa jiihaata, mutta onneksi en, koska pian taas jumahti. Ukko pysyi taas oikealla, vaikka vasen kaista veti. Tajuttiin, että vasen haarautuu usealle tulliluukulle, joten eipä ihme. Alettiin jo hermostua, että voitko setä vaihtaa toiselle kaistalle. Jotain se murisi ja vaihtoi, onneksi, koska se veti paremmin. Jossain kohtaa se vaan päästi autoja eteemme, jolloin sanottiin, että ei meillä ole yhtään ylimääräistä aikaa hukattavaksi, voisitko pitää paremmin paikkasi. Vielä kun suurin osa autoja oli menossa hakemaan matkustajia kentältä tyhjillään, eikä viemään niitä. Lopulta lippuluukun jälkeen se painoi kaasua. Tuntui, että sillä on vain ykkös- ja kakkosvaihde käytössä moottorin ulinasta päätellen, tai sit se ei ihan osaa ajaa. Vielä hetki tullitien jälkeen ruuhkaa, mutta ehdittiin kentälle ajoissa, vaikka yli tunti paloi matkaan aikaa. Sit se yritti kusettaa väittämällä, ettei ole vaihtorahaa. Lopulta kaivoi kuvettaan, kun oltaisiin lähdetty vaihtamaan rahaa.

Viimeinkin kentällä. Finally at the airport!

Juoksenneltiin kärryjen kanssa check-iniin. Automaatti kyllä haki lentotiedot, mutta ruudulle tuli vain Cancel-nappu. Yritettiin selkä hikeä valuen koputella ruutua, mutta mitään ei tapahtunut. Eikun tiskille vaan. Onneksi oli lyhyt jono. Ei ehditty nauttimaan eväitä, heitettiin roskiin. Turvatarkastuksessa mun kassi narahti kiinni rikoksesta: dödöpullo. Kun ei saanut viedä toiselle puolen, että olisin vaihtanut vaatteet vessassa ja sumutellut pullosta, niin suihuttelin sitten siinä turvatarkastuksessa ukon eessä kainalot ja koko kropan sillä aerosolilla ja heitin sille sen pullon. 

Kivaa oli huomata toisella puolen, että lento on myöhässä, arrival time oli kentälle tuntia myöhemmin kuin piti olla lähtöaika. Sveitsiläisen naisen kaa juteltiin, onneksi oli Sinkussa vaihtoaikaa reilusti, hänelläkin. Nainen oli Winterhurin pikkupaikkakunnalta, kuten eräs sveitsiläinen tuttumme ja lisäksi tämä nainen oli töissä suomalaisessa firmassa. Ihme sattuma!
Singapore airport, the best!



Nordic Adventure, Suomi Finland!

Sinkussa jouduttiin rantautumaan maahan virallisesti, hakemaan matkatavarat ja tekemään Qatarille check-in. Mentiin kentän Cactus Gardenin ulkoterassille livemusaa kuuntelemaan ja hampparia syömään. Singaporen kenttä on kyllä niin toimiva! Sitten vielä löydettiin Nordic Adventure-näyttely. Just kun manailtiin, että eikö Suomi ole edustettuna ollenkaan, niin meilläpä olikin oma esittelyteltta. Kivaa katsella kuvia ja faktaa kotimaasta aasialaisturistien kanssa. Hyvä fiilis tuli. Yhtäkkii huomasin, että mun etuhammas on lohjennut, missä kohdin lie... Onneksi ei pahasti, josko hampilekuri olis vielä aloittamatta lomaa Suomessa (sain ajan myöhemmin juh. jälkeiselle viikolle).

Qatarin eka lento oli huippu, kiva valaistuskin. Qatar was super, but only the first flight, great lumination.

Qatarin lentokone oli tosi tuore ja hyvä, ja palvelu oli loistavaa sekä ruoka. Mutta Dohasta Hesaan kone oli vanhempi, surkeampi, kuumempi (hiki) ja palveluväkeä liian vähän. Juhan viihdenäyttö ei toiminut, kosketuspinta ylhäällä ja alhaalla rikki. Olisimme joutuneet istumaan erillään, jos Juha olisi halunnut toimivan näytön. Minä sitten etsin elokuvat ja Juha seurasi valintoja, koska sillä oli arabian kielinen näyttö, eikä kieltä saanut millään vaihdettua, eikä niistä valinnoista olisi erkkikään ottanut muuten selvää. Ramadanin takia kuulemma alkoholia eivät saaneet pitää esillä kärryissä, joten joutuivat sitten ramppaamaan takahuoneesta hakemassa jokaista alkoannosta. Olutkin piti kaataa kahteen mukiin, kun tölkkiä ei voinut jättää näkösälle. Näemmä säännöt koski vain Dohasta lähtevää lentoa, ei sitä ekaa. Dohan kenttä on muuten ihan käpykkä ja mm. hajuvedet sikakalliita (yli 80 e kpl). Olisin tarttenut.

Se on ny Grillikesä, sanoo Aamulehti.
BBQ summer is here, tells this paper.

Hesaan laskeuduttiin sateessa, lämppis nippanappa ylitti aamulla 10C. Taas bussimatkalla tuntui, että aika maaseutua täällä ja pelkkää vihreetä, ei asutusta näkynnä pal yhtään. Sekava olo vähillä unilla. Kaveri noukki Tampereen bussiasemalta. Mukavaa nähdä ja päästä ystävien luokse tuttuun taloon ekoiksi viikoiksi asustamaan. Vietettiin jussit ennakkoon ja jäätiin talovahdeiksi, kun kaveriperhe lähti lomaviikolle Baltiaan. Kylmä keli ei haitannut yhtään, kun pääsi saunaan ja ulos höyryämään siihen päälle. Hyvä fiilis!

Finland and sauna, the must combination. Pakollinen yhdistelmä.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Ubud, uusi henkinen koti

Maalaismaisema Ubudin kupeessa. Countryside view on Ubud.

Rotkon yli Agung-vuorelle näkymä. View over river canyon to Mt Agung.

Voi hitsi, että toi Ubud vangiksi meidät jotenkin. Joku kummallinen fiilis on olla tuolla riisipeltomaisemissa ja kaiken sen luonnon ja majoitustarjonnan keskellä. Toinen toistaan mukavampia paikkoja majoittua ja hintataso hyvinkin edullinen Sanuriin verrattuna. Majoitustäplät on kuin valtava mäkäräisparvi lapin kesässä, kun vilkaisee esim. Booking-karttaa. Skootterilla kun poistuu Ubudin ruuhkasta (lähinnä pääkatu), niin avot. Jalan Bisma siinä Monkey Forestin kadun vieressä on jo täyttä maaseutua. Pakokaasun hengitys pysähtyneessä pääkadun liikenteessä on aika hurjaa. Ihan liikaa alkaa olla autoja ja niitä isoja turistibusseja Ubudissa, tosin vain keskustassa. Saati sitten hottisaikaan elokuussa. Mutta se maaseutu... Mmmm. Ja ne rotkomaisemat. Ei tarvitse kuin ajaa Champuhan-sillalta pari minuuttia pohjoiseen, niin voi löytää ravintoloita/hotelleja upeilla näkymillä. Tässäpä yksi esimerkki, kun päätettiin pysähtyä Anhera Suite and Spa:n ravintolaan. Oltiin nähty paikka Champuhan Ridge Walk-reitiltä kävellessä, tunnistettiin pihan I love Ubud-kyltti kaukaa. Tuolla yö maksaa 100 e, valtava mökkihuone lähes samankokoisella kylppärillä. Iso uima-allas ylhäällä, ja alhaalla kahden mökin oma priva-allas. Ne näkymät, Gunung Agung-tulivuorelle ja jokirotkoon olivat superit. Ainoa miinus, että vähän tuoksahti mökki ummehtuneelle, kun ei ollut tuuletettu... Ja aika hiljainen paikka. Sopii toki rauhaa kaipaaville cityläisille.

Anhera Suite and Spa.

Ala-allas rotkon reunalla. Lower pool on the edge of the river canyon.

Tavattiin kaksi islantilaista kaveria, joista toinen vaimonsa kanssa oli pitkällä (määräämätön) matkalla etsimässä hostellia ostettavaksi tms. Olivat myyneet omaisuutensa. Kuulemma Islannissa on sika kallista ja kylmää asua. Emme tienneetkään, että se on niin kallis paikka. Täällä asuvat villassa ja kiertävät Aasiaa nyt ja myöhemmin ehkä Etelä-Amerikkaan. Tuolla Spassa kävivät hieronnassa, uimassa ja olutta kaatamassa (pullotolkulla).


Idoli Gus Teja bändeineen. Our Balinese idol Gus Teja and the band.

Illan päätteeksi me pääsimme viimeinkin tapaamaan Gus Tejan ja kuulemaan livenä neljän hengen kokoonpanoa läheisessä Alaya-hotellissa. Musiikki oli niin mahtavaa, että kannatti maksaa hieman enempi Petani-ravintolan tarjoilusta, vaikka parempaa hymyä ja palvelua saakin edullisemmissa paikoissa. Ruoat olivat kyllä hyviä. Ja taas kun vertasi hintoja, niin Suomeen tai Ausseihin verrattuna edelleen halpaa kuin saiputti.

Matkalla Sanuriin valtava hopeatehdas. Huge silver factory on the way to Sanur.

Taksilla pasautettiin takaisin Sanuriin ja haettiin matkatavarat ystävien luota ennen tuttuun hotelliin palaamista. Hotellillakin toivat ylimääräisiä hedelmiä huoneeseen. Matkalla jaavalainen taksikuskimme kertoi, että on just muuttanut Jaavalta balilaisen vaimonsa ja lastensa kanssa ja harjoittelee Purnama Hostellin kuskina jo kolmatta kuukautta. Eivät vielä maksa kuin muka 1 taalan (70 ecnt) hänelle tästä 15 aud matkasta. Aika ryöstöä, jos pitää paikkansa... Onneksi osattiin neuvoa hänet Bumi Ayulle, koska hän ei tuntenut Sanurin seutua niin tarkkaan. Vältimme myös Jalan Bypassin pohjoispään kiertämällä, kun kuulemma toinen kuski oli vinkannut poliisi-operaatiosta, että turisteja kuljettavilta kinuavat siellä rahaa. Manaili moista toimintaa. Luulimme myös, että hän vitsaili, kun kysyi, että mikäs se erikoiskahvi olikaan täällä (Luwak). Ei ne näemmä kauheasti tiedä näistä turistipaikoista täällä Balilla. Kerrottiin, mitä kaikkea turisteille löytyy Ubudista ja matkalta. Höm, täällähän vois koulutella turistioppaita kohta ;) Maksettiin reilu taala tippiä kuskille.

Terima kasih! Ubud ja Nyoman Karsa kiittää. 

Mukavaa oli vaihteeksi palata Sanuriin ja nähdä ystäviä. Hotellillakin on niin lokoisat oltavat, ja kaikki paikat on tuttuja... Muutama päivä vielä ja sitten Suomi kutsuu.


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tegenungan vesiputoukset ja balilainen nimilogiikka

Tegenungan vesiputouksilla

Ruskeat vesiputoukset. Brown waterfalls.

Wayan vinkkasi meille, että ajelkaa vesiputouksille etelän suuntaan, ja mehän sitten tällä kertaa ihan kuukkelin kartasta löydettiin paikka. Pistin tien nimet päähäni ylös ja lähdettiin skootterilla uikkarit mukana ajamaan. Onneksi ei tarvinnut Ubudin keskustaan mennä tällä kertaa, kun asutaan eteläpuolella. Kadun varsien liikekylttejä seuraamalla varmistettiin olevamme oikealla tiellä. Täällä on jännästi teiden nimet usein Jalan (tie) Raya (pääkatu) ja kylän nimi. Siispä Masin kylän alueella tien nimi voi olla Jalan Raya Mas, kun taas nimi muuttuu (sama tie jatkuu) seuraavaan kylään tullessa. Välillä siis voisi jo luulla ajavansa väärää tietä...

Turrekrääsää. All crap for tourists.

Tämä näkymä tulotasanteen ravintoloista. Restaurant views from entry side.

No, ilman mutkia löydettiin perille. Heti näki, että turistikohde kyseessä, kun myyntikojuja pisti silmään sekä pääsymaksu 10000 idr (0,7 ecnt). Ensin luultiin, että skootteriparkistakin veloitetaan, mutta onneksi ei. Muuten vain mies opasti vapaalle parkkipaikalle ja jutteli mukavia. Oltiin ihan hämmästyneitä siitä vihreästä rotkonäkymästä, joka avautui jyrkänteen ravintoloista alas. Alhaalla virtasi joki, johon virtasi isomman putouksen vesi sekä kapeamman putouksen (ravintolajyrkänteeltä) vesi.

Parisataa porrasta. Few hundred stairs.

Ravintolarinteen putous. Waterfall on restaurant side.

Ravintolat rinteen päällä. Restaurants up on the hill.

Käveltiin alas vajaa pari sataa betonirappusta ja ison putouksen alle. Vesi oli ihan ruskeaa, eikä uintia tänään suositeltu muutenkaan varmaankin sadepäivien aiheuttaman vuolaan virtauksen johdosta. Jotkut paikalliset ja turistitkin uivat, kun ne ensin olivat vääntäneet paikaltaan lähteneen ison parrun takaisin. Sitä pitkin pääsee tassuttelemaan toiselle puolelle rantaa, josta taas voi betonirappusia pitkin päästä putouksen yläpuolelle asti. Emme lähteneet kuitenkaan toiselle puolelle. Arvata saattaa, että joku oli pystyttänyt juomapisteen oluineen toiselle puolelle, ja toinenkin baarispotti oli rakenteilla.

International restaurant, not gourmet food, but view. Ei ollut gourmeeta täällä, mutta näkymät.

Me lähdimme takaisin ylös ja syömään punavarjoiseen ravintolaan. Hienot näkymät oli alas, papayat ja banaanitertut roikkuivat kivasti ravintolan viereisissä hedelmäpuissa. Olispa itsellä moinen hedelmätarha. Ruoat näyttivät hyvältä kaikki, mutta mun pad thai oli kalpee annos ja haisi jotenkin villasukalle. Lienee joku korianteriefekti? Juha söi sitä ja mä otin Juhan nihkeän pienen rendang-annoksen haltuun. Ihan ok, mut ei yltänyt rendang-hall of fameen. Kiva tietysti, että pankkikortti kävi, kun ei tuota cäshiä ole tuhlattavaksi. Ruuhkattomin aika tuntui olevan puolen päivän seutuvilla

Maisemia. Views on the way to Sukawati.

Ukot peseytyy. Men washing themselves.

Ajeltiin vielä skotukalla Sukawatiin asti ihan maisemien katselun ilosta. Matkalla nähtiin maanviljelyä, riisipeltoja ja kanjoni, jossa paikallisia työmiehiä (louhimo) oli peseytymässä joessa. Pysähdytiin Sukawatin kunnantalolle (desa) ja juteltiin paikallisen kuntamogulin kanssa, joka sattui oudosti muistuttamaan Pekka Poutaa. Molemmat ihan säpsähdimme miehen nähtyämme ja siksi pysähdyimme. Hän oli otettu, että muistuttaa suomalaista tv-julkkista (oli ruskeampi ja päästään harmaampi versio). Ja kehuipa hän samalla Suomen koulutusjärjestelmää. Hyvä me! Ja kertoi, miten tasa-arvoista täällä Balilla on, kun naisilla on omat kokoontumiset kunnantalolla, että suunnittelevat kunnan tapahtumia.

Balilainen henkilönimilogiikka

Kuva netistä. Balinese naming (pict from net).

Jos on vähääkään tutustunut paikallisiin tyyppeihin, niin joka toinen on varmaan Wayan tai Putu nimeltään. Johtuu siitä, että vanhimmalle lapselle annetaan syntymäjärjestyksen mukaan etunimi eli ensimmäiselle Wayan tai Putu tai Gede tai Ni Luh (vain naispuolinen), ja seuraavat perheen järjestyksessä ovat sukupuoleen katsomatta Made tai Kadek (Nengah tai Ngurah harvinaisempia), kolmas lapsi on Nyoman tai Komang ja neljäs Ketut. Viidentenä tulee Wayan Balik (Wayan "uudestaan"), ja samat vastaavasti seuraaville. Etsipä siinä sitten jotain tiettyä Wayan-nimistä henkilöä, kun niitä on joka puolella, eikä mitään sukunimiä koskaan käytetä. Nimestä ei voi päätellä, onko joku jollekin sukua. Lapselle voidaan antaa lisäksi myös kastiin liittyvä viitenimi (arvo) ja hindunimi. Ja naiselle etuliite Ni ja miehelle I. Monet kuitenkin ottavat käyttöön jonkun omakeksimän toisen nimen, jolla ihmiset erotellaan helposti toisistaan. Siksi kaikki eivät käytä noita yleisiä nimiä, ainakaan pelkästään. Esimerkiksi mä voisin olla Ni Dewi Putu Minttu, mutta esittelisin itseni Putuksi.

Sitten meilläkin on tuttu esim. Florekselta, joka ei ole Balia, vaan Lombokin toisella puolen, vanhaa Portugalin siirtokuntaa, joten siellä on taas portugalilaisia nimiä. Eivät ole hinduja yleensä, vaan kristittyjä. Toisaalta Jaavalla on taas osin omat nimikäytännöt ja sitten Indonesian muslimeilla samoten omansa. Enpä tiedä, missä vaiheessa ja millä tavalla ihminen täällä yksilöityy... Toisaalta Australiassakin on henkilötodistusrumbaa, johon liittyy useampia henk.kohtaisia id-asiakirjoja tapauksesta riippuen. Suomessa on helppoa, kun on olemassa SOTU ja virallinen kastenimi.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Julkkisjahdissa skootterilla Ubudin laidalla

Ei se matka, vaan päämäärä... Vai?
Trip is not important, but the target... Or?

Missattiin viime keskiviikkona balimusiikin suosikkisoittaja Gus Tejan live-keikka, mies joka asuu Ubudissa, emme sitä aiemmin tienneetkään. Jouduttiin majoitus jatkamaan torstaille, että päästäisiin ensi keskiviikon esitykseen. Viime syyskuusta asti on kuunneltu miestä, tunnetaan kaikki levyt ja biisit. Nauretaan aina, kun se soi hieronnassa tai muualla. Gus tekee paikallista instrumentaalimusiikkia, joka on hyvin mieltä rauhoittavaa.

Tämä mies. Looking for this guy.

Eilen, kun Sanurista tuttu Wayan kuuli meidän Gus Tejan fanituksesta, niin se kehoitti meitä menemään julkimon luo kylään. Antoi kylän nimen, missä sen talo on. Arvioi, että olisko jotain 10 km. Kylät on täällä aika pieniä. No, lähdettiin sitten heti seuraavana päivänä etsimään skootterilla Tegal Lantang-kylää, joka on pienen matkan päässä Ubudin keskustasta pohjoiseen. Wayan eilen sanoi, että Mr Google ei ole vielä siellä vieraillut, kun kylää ei löydy kuukkelista. Ensin siis stopattiin kadulla näkyvälle Tourist travel info-myyntikojulle kysymään, josko tietäisi, minne lähdetään. Matkamyyjä tiesi Gus Tejan ja näytti kartasta, että kahta vaihtoehtoista tietä voi sinne talolle mennä, ja sitten kun tie(t) kääntyvät itään, talo on siinä. Voi, miten helppoa! Vai...?

Maaseuvulla. Country side.

Jalan Suwetalle lähdettiin pääkadulta. Otettiin gasoa tankki täyteen ja menoksi. Pakko oli pysähdellä temppelille ja jollekin muulle näköalalle. Parastahan on ajelu ja improvisointi, ei päämäärä. Mitäs muutakaan tekemistä, kuin maaseudun rauhassa... Kohta tielle tuli risteys, eikä oltu varmoja, pitääkö kääntyä oikealle vai ajaa suoraan...oikea reitti näytti palaavan takaisinpäin. Ongelma myös, ettei paikallisporukka tietä kysyessä sekoita Tegallalangiin, joka on turrekohde/riisiterassit. Ajettiin hetki suoraan ja päätettiin kysyä paikallisilta. Pian törmättiin kahteen turistiin ja pariin paikalliseen. Turistinainen pyysi apuamme. Turret olivat olleet pyörillä liikkeellä ja mies oli loukannut jalkansa. Pyysivät meiltä puhelinta lainaan. Sanoimme, ettei meillä ole indoliittymää. Kuulemma paikalliset eivät halunneet omilla kännyillään soittaa heidän hotellille apua. Alettiin jo kysyä ohikulkevilta puhelinta, kun ne miehet tajusivat, miten noloa auttamattomuus on. Yksi mies soitti turrejen antamaan numeroon ja nainen sai pyydettyä kuljetusapua. Tarvitsivat ison vanin hakemaan samalla pyörät kyytiin. Toivotettiin onnea ja jatkettiin ajoa miesten ilmoittamaan suuntaan eli takaisin ja toiseen suuntaan.

Raksaturvallisuutta. Safety of building.

Hetken harhailtuamme muutaman risteyksen väliä Junjungan-kylässä kysyttiin kaupasta, löytyykö Gus Tejan kotia täältä, jossain Tegal Lantangissa on. Paikallinen mies osoitti, että tuolla 500 m päässä. Sinne siis. Osoitekylteistä päätelleen tultiin oikean nimiseen kylään, täällä kun lähes kaikissa liikkeissä/majoituksissa lukee osoite firman kyltissä. Kysyttiin yhdestä villasta, tietääkö naiset. He olivat Jaavalta ja töissä vaan. No, käytiin samalla katsomassa hieno 6-9 hengen luksusvilla omalla altaalla. Kateltiin makkareitakin, että wau, kunnes täti sanoi, että täällä on sitten se Master bedroom... Valtavat kylppäritkin ja korkeat katot. 200 euroa yöhinta, ei paha. Kiiteltiin jaavaksi ja jatkettiin ajoa. 

KaDeWa-villa, for 6-9 persons.

Kysyin eräältä liikkeensä edessä istuvalta vanhalta naiselta "Di mana Gus Teja?". Pyöritteli päätä, vaikka koitin näyttää vielä huilunsoittoa "music". Parilta nuoremmaltakin tyypiltä kysyttiin, mutta eivät tienneet, missä asuu. Sitten Luwak Villasta kysyttiin ja samalla katseltiin paikkoja. Ei tietoa, muuta kuin, että Tegal Lantang päättyy tähän, ehkä toinen suunta, takaisin siis. Kertoi, että Hanoman kadulla meidän kotikulmilla on studio (Gus työstää just uutta levyä, se on tiedossamme). No, se on sitten eri seikkailu, jos lähdetään sitä etsimään.

Välillä ehtii ihailla puita ja temppeleitä. Spare time for big tree and temple views.

Joku ponihäntäveikko kaarasi ohi pärrällä. Huudahdettiin, että toi on varmaan muusikko, se tietää Gus Tejan! Perään! Ukko kuuli huudahduksemme ja kääntyi takaisin. Kerroimme avuntarpeemme ja hän lupasi selvittää. Ajettiin sen perässä taas saman vanhan mummon luo. Selitin, että jo kysyin mummolta, joka alkoi puhella mulle indonesiaa, kun ponipää lähti muualle kyselemään. Sitten ovesta tuli lihava ukko, jolta kysyin. Hän tiesi. "Kysykää isää, jonka nimi papa Kadjil, asuu siinä talossa". Ja näytti suunnilleen, mistä talo löytyy. Junjungan-kylästä siitä kilsan päästä. Eli saamamme kylän nimi oli ollut väärä. 

Siinä se talo on. Here is the Gus's house.

Kiilto silmissä kaasuteltiin, kun oltiin kiitelty miehiä avusta. Osoitetun tien mutkassa kysyttiin vielä rautakaupasta. Sanoi, että viereinen talo. Siinä lukikin isän nimi sinisessä lapussa portilla, ilmeisesti talon omistaja pitää olla aina siniseen lappuun rekisteröitynä talon ulkopuolella. Portti lukossa. Kohta kaupan nainen tuli katselemaan ja kehoitti soittamaan isännälle puhelimella. No, ei meillä ole puhelinnumeroa. Todettiin, että retkemme päämäärä oli tässä ja saavutettu. Kiva reissu! Ajettiin tutulle kaupalle, ostettiin olut ja juotiin puoliksi. Vettä oli omasta takaa. Ostettiin vielä olutlasi, josta juotiin pullon suun rikkouduttua jääkaapin avaajasta, ja jotain muuta kannatuksen vuoksi. Halpaa kuin saippua, jota myös ostettiin. Olipa mukava tavata paikallisia ja ajella uusia maisemia. 

Jalan Sriwedari, tie Ubudiin.

Ajeltiin takaisin Ubudin ruuhkaan ja suoraan Taco Casalle syömään. Siellä juteltiin floridalaisen eläkeläisen kanssa, joka asuu täällä. Manaili, kun jenkit ei uskalla tällaisiin paikkoihin matkustaa, kun media on pelotellut, eikä kansalaisilla ole koulutusta ottaa asioista selvää. Niin mukavaa kuin matkustelu hänestäkin on. Oli 90-luvulta asti käynyt Balilla ja tuntenut sieltä asti perheen, jonka pojan kanssa hän juuri oli autoreissulla. Usein poika häntä kuskailee asioille. Toivotimme nautinnollista elämää! Kyllä eläkeläisillä on täällä auvoiset oltavat, kun apua kaikkeen löytyy edullisesti. Päivän opetus mulle oli, että joskus pitää yrittää tavoitella mahdottomalta tuntuvia asioita, kuten lähteä suosikkimuusikkoa tapaamaan, vaikka pää sanoisi, että eihän me nyt kenenkään kotiin voida tunkea. Parhaimmillaan olisimme nähneet Gusin ja vietettäneet mukavan musiikkihetken hänen kotonaan, ja hän olisi voinut olla otettu kansainvälisestä suosiostaan.